Martti. Siitä, kun sen isä oli viuluniekan rentale.
Kalle. No oma veljennehän se oli.
Martti. Niin, Jumala nähköön. Kuitenki olimme aina vihoin.
Kalle. Senpätähden lastenne nyt sopii rakastaa toisiansa, että väärät kohtalot suoriaisivat.
Martti. Olli oli pienuudesta pitäin renttu. Aatra ja lapio olivat hänestä rasittavia. Hän vingutti vaan päiväkaudet viuluansa, jolloin ei rentalehellut kapakassa eli metsässä. Viimenki ajoi isä vainajamme hänet kotoa pois, mutta hän ei siitäkään parannut. Hän otti akan ja kuleksi viuluinensa ympäri kyliä kuin mustilainen. Akka kuoli häneltä nälkään ja huoleen; Olli meni pitkin mieron tietä ja heitti lapsensa vieraan varaan. Sitten se juoksi tiehensä viulu kädessä, kuuletko sinä? — se kirottu viulu kädessä!
Kalle. Kyllä kuulen. Mutta enhän minä tahdo naida hänen viuluansa; minä en tahdo muuta kuin hänen tyttärensä.
Martti (julmistuneena). Ennen perkeleen ämmän — Jumala minua armahtakoon! Kuule nyt! Sinä nait Neilikan Lotan.
Kalle (totisena). En tässä elämässäni!
Martti. Joko minä otan kepin käteeni?
Kalle. Niinpä minä otan silloin jalat käteeni ja pötkin tieheni.