Martti (ylenkatseella). Onpa se kaunis virkine.
Olli. Kaunis ja kultainen! Rakastathan sinäki soitantoa, koska sinulla on soittoniekkoja tuolla yläällä istua kakottamassa.
Turunen (istuimelta huutaen). Ohoh, Olli kulta, eläpä toki vetäykään vertaiseksemme.
Olli. Hahhahhah! — Pappa Turunenhan se näänmä onki! No vieläpähän vanhuskin elää. Martti veikkoni, sinäpä vasta miekkoinen olet; kun Turunen nyt säveltää, niin ei sinulla vielä huomenna ole yhtään rottaa talossasi.
Turunen (vimmastuneena). Kappas tuota ryökälettä miten se nyt parjaa minua!
Olli (asuinhuonetta katsellen). Tuo vanha tuttu tupa seisoo vielä yhtä ystävällisenä, kuin viisitoista vuotta takaperinki; mutta, näyttääpä siellä (Hannalle pilkoitellen) olevan somia asukkaita! (Käännäkse ja näkee Pullosen). Ja onpahan naapuri Pullonenki vielä elossa! Hei, vieläkö eukkonne Liisa elää? Oikein; hahahaa, — tervehän se onki kuin karhu — koskahan otsassanne on mustelma. (Näkee vallesmannin.) Ahah nöyrin palvelianne, korkeasti kunnioitettava herra vallesmanni, onpa teillä koko mahan köllönen — (puksauttaa kädellänsä Neilikan paksuun mahaan). Lie siihen jo monta talonpojan sijan lapetta sulanut.
Neilikka (julmana). Martti hoi, annatteko te tuommoisen heittiön parjata ja puukkia vieraitanne?
Olli (somasti). No, no! Elkäätte toki suuttuko! Kun minua entisenä Ollina pidätte, niin minä tervehdin teitä entisen Ollin tavalla. — Mutta minä olenki uusi Olli — ja sen minä vielä näytän, — kunhan tuo rakas veikkoni Martti ensin ottaa minut huoneesensa ja tyydyttää nälkäisen mahani.
Martti (vihassa). Vai niin? Luuletko sinä minua semmoiseksi narriksi että ottaisin mieron hylkyläisen? Sanokaatte nyt, naapurini, voipiko kukaan vaatia sitä minulta.
Kaikki (yht'aikaa). Jumala varjelkoon! naapuri! Vai mieron hylkyläinen.
Ajakaatte hänet pois!