Olli (ei kuulevinansakaan mitä muut sanovat). Martti, eihän tuo liene totta, että sinä tahdot ajaa nälkäisen veljesi pois isämme talosta?
Martti. Samasta talosta sysäsi isämmeki sinut ulos.
Olli (katkerasti naurahtaen). Tosihan se on — hän sysäsi minut ulos, sillä kun minä rakastin tätä (koputtaa viuluansa) enkä tahtonut siitä luopua. — Mutta muistathan Martti vielä äitimme, joka rakasti meitä kumpaaki yhtäläisesti.
Martti (yhä julmempana). Niin äitimme? Vieläkö sinä sen rakkaudesta kerskaat? Eikö sinun räähkyytesi vienyt sitä hautaan?
Olli (huutamalla). Veli hoi!
Martti. Minä en ole sinun veljesi. Pois minun talostani. Jos sinä tahdot renkinä työn teolla rehellisesti ansaita päiväpalkkasi, niin minä otan sinut ja sinulla ei pidä oleman puutetta; mutta kadulla kitkuttajalle, mieron juoksijalle, joka on laittanut vanhempansa maan poveen, ja jättänyt vaimonsa kuolemaan nälkään — semmoiselle minun oveni on lukittu, ja jos hän vaan tulee jälleen, niin minä ajatan hänet kartanokoirilla tiehensä. — — Naapurit, elkäätte olko millännekään, soittakaatte soittoniekat yläällä — tanssimaan!
Kaikki. No ruvetkaamme tanssimaan!
Olli (seisoo hetken aikaa hämmästyneenä, ojentaa kätensä huutaen kovasti.) Kirottu olkoon, joka liikahtaa paikaltaan! (Kaikki seisovat kuin naulatut. Silloin hänen luontonsa nousee.) Vai laittanut vanhempansa maan poveen? Vai jättänyt vaimonsa nälkään kuolemaan? Pöllöt, kurjamaiset pöllöt! Te itse olitte syypäät kaikkeen pahuuteen, te tahdoitte sammuttaa minussa sen kipenen, joka kuitenki Jumalan avuin nyt liekkinä leimuaa. Te opetitte minua kiroilemaan, ja kirootte nytki sitä Luojaa, joka minut on tehnyt semmoiseksi, kuin nyt olen! Niinpä jää nyt, sinä, joka oman nälkäisen veljesi sysäät pois kynnykseltäsi. — Jää nyt, sinä olet viimeisen siteen väliltämme ratkaisnut — jää nyt — ja Jumala sinua armahtakoon.
(Esirippu lankeaa hänen menemään kääntyissänsä.)
(Lyhyt väliaika.)