Laura. Puhu nyt vaan.
Kalle. Kuuleppas Laura kulta, isäni tahtoo kiveen kovaan, että — että minun pitää naida.
Laura. Naidakko.
Kalle. Ja tiedätkö kenen? Tuon vallesmannin tuhman Lotan.
Laura. Ah, kun olin jo kaatua säikäyksestä! Mutta etkös ole sanonut rakastavasi minua?
Kalle. Olen kyllä. Sitä ei isäni tahtonut kuullakkaan. Hän julmistui kovin, panetteli isääsi ja penäsi, että minun pitää ottaman Lotta.
Laura (itkussa suin). Ah, se särkee minulta sydämen.
Kalle (itkuissaan). Ja minulta aikoi isä ruhtoa kylkiluut poikki. Se on vielä inhottavampaa.
Laura. Voi onnettomuutta!
Kalle. Lienee se koko näös, kun me kumpainenki sillä keinoin särjetyinä maleksimme. Voi armias Jumala kuitenki!