Laura. Tuotahan min' olen jo aavistellutkin. Nälkää ja kurjuutta ja kaikkia minä ennen kärsisin, ja tekisin työtä päivät päästään; mutta ajatellessani sinun naivan toisen — täytyy minun kuolla.
(Vaipuu Kallen rintaa vasten.)
Kalle. No kultaiseni, ole nyt hyvässä turvassa — muista min' en huoli, vaikka isäni päällänsä peppuroikoon — — sen min' olen jo hänelle sanonutkin ja siitä päätöksestä min' en luovu.
Laura (pyyhkii silmiään). No se on edes muutama lohdutus.
Kalle. Tiedätkös, ei se asia minua niinkään kovin paina — vaan juostessani tänne johtui mieleeni se kylkiluiden ruhtominen, ja se minua varisti niin paljo — johan min' olen aika mies ja isä kuitenki käyttää semmoisia lauseita — ruhtoa kylkiluut! Tuhat tulimainen!
Laura. No koska se ei ole niinkään vaarallista, niin minkä tähden sinä minua sillä lailla säikytät?
Kalle. On se Lotan juttu kuitenki tuhma pula. Mutta kuuleppas Laura, minusta tuntuu vaan, että meidän täytyy päästä kaikista pulista ja viimenki koitua pariksi.
Laura. Niin se minustaki tuntuu — min' olin koko päivän niin ilomielellä — se merkitsee aina jotaki hyvää edeskäsin. Ja minä näin vielä niin kaunista unta mennä yönä —
Kalle. Ah Laura kulta, kuinka sin' olet onnellinen, sinull' on aina niin kauniita unia —
Laura. Minä istuin — näät unissani — aivan yksinäni tässä huoneessa ja olin hyvin huolissani; sillä vanhempani olivat kuolleet eikä sinuakaan näkynyt, ja se oli niin yksinäistä ja minä itkin katkerasti. Silloin muuttui kaikki yht'äkkiään valoisaksi, huone suureni suurenemistaan ja min' olin kuin taivaassa. — Kaikki näytti niin siniseltä ja kuulakalta, joka paikassa oli kulta tähtiä ja hyvin monta enkeliä, niin kuin kirkon alttaritaulussakin — ne katsoivat minuun, ja se minusta tuntui niin viehättävältä ja suloiselta, kuin joku suuri onni olisi minua kohdannut. Eikö niin, se uni merkitsee hyvää? — Minkäslaista unta sinä näit?