Laura. Mitä te hymyilette? Ettehän vaan epäille?
Olli. Eikö vähä. Minusta vaan oli kummaa, kuinka sillä miehellä — sulhaisellanne piti sanoakseni — oli, minut nähtyänsä, niin kiire piiloittelemaansa, tahikka kuinka se taaksensa pälyen, ikään kuin olisi hänellä ollut paha omatunto, juosta töppöili risukokoin ja pensasten yli.
Laura. Ja siitäkö te nyt ajattelette pahaa? Elkäätte toki siitä luulko mitään pahaa!
Olli. Hm, eipä minun kyllä sitä pitäisi, vaan se näkemäni — mutta mitäpä se minua liikuttanee, min' en tarvitse tietää koko seikkaa.
Laura (sukkelaan.) Enkä minäkään tarvitse sitä teille selittää: mutta minun pitää kuitenki, ettei kukaan ajatteleisi minusta mitään pahaa. — — Se nuorukainen, jonka näitte, on setäni poika, Kalle Miettinen, ja me olemme luvanneet toisillemme tehdä naimiskaupan. Kallen isä on kuitenki sitä vastaan ja tahtoo antaa hänelle rikkaan emännän, ja sitä Kalle nyt kävi täällä sanomassa minulle ja lupasi olla minulle uskollinen ja minä myös hänelle, vaikka mikä olkoon, ja siinä on nyt kaikki. (Hengittäen.) Uskotteko minua nyt?
Olli (katsoo häneen pitkään.) Kyllä uskon jo!
Laura. Miksikä te katsotte minuun niin kummasti?
Olli (itsekseen.) Lapsi kurja — paraasen aikaanpa tulinki.
Laura. No, ettekö voi vastata? Mitä te oikeastaan tahdotte?
Olli. Niin, mitäkö tahdon — en muuta, kuin pyytää teiltä yösijaa. Nurmikko on nyt tuolla ulkona niin kasteinen, että tää nuttuni voisi pilautua. Neitsyt kulta, eikö teillä ole minulle jotakin yösijaa huoneessanne?