Laura. Tuvan lakassa on kuivia lehtiä, siellä voitte maata. Mutta ensin minun pitää tuoda teille ruokaa — jos teillä lienee nälkä.
Olli. Kiitoksia, lapsi kulta, vast'ikään söin palaisen leipää ja olen nyt ravittu. Mutta yösijan otan ilolla vastaan, sillä minua väsyttää niin pitkän matkan kulettuani.
Laura! Sanokaatte kuitenki ensin, kuka oikeastaan olette!
Olli. Rakas lapseni! Kukako olen? — Minä olen sangen suuri mies enkä kuitenkaan paljon minkään arvoinen. — Aurinko, kuu ja tähdet palvelevat minua ja nöyryyttävät itsensä sanani mukaan. — Ihmiset ainoastaan eivät minusta pidä mitään. Taikojani tekemällä nousee minulle kulta-aarteita ja hohto-kiviä maan povesta ja meren syvyydestä — ja kumminkin olen iloinen, kuin minulle viskataan joku penni. Pääni on täynnänsä tuhansia satuja, sydämeni myös kummallista harrastusta — mutta mahani on usein tyhjä. Koko maan piiri kaikin vuorinensa, merinensä, kukkinensa, kasvinensa on omani — ja kuitenki minä kerjäten rukoilen yösijaa. Minä olen maailman kuningas, taikka — jos niin tahdotte — mieron kulkija.
Laura (kummeksien.) Minusta näytätte puhuvan sekasotkuja, tahikka vaan pilkannette minua. Min' en ymmärrä teitä ollenkaan.
Olli. Tuo pikkuinen päänne ei ymmärrä minua. Niinpä suokaatte nyt puhuakseni sydämellenne sellaista kieltä, jota kaikki hyvät ihmiset ymmärtävät. Kuunnelkaatte nyt vaan!
(Laulaa sävelellä kuin: tuoll' on mun kultani, j.n.e.).
Oon viuluniekka
En houkko, en hurja,
Mut huoneeton, hoikka
Ja kulkeva kurja.
Mä laulan ja soitan
Ja leipäni voitan
Ja kiitän Jumalaa.
Mulla on yllä
Nyt ainoa nuttu,
Mut viuluni kyllä
Jo maailman tuttu;
Se kanssani laulaa
Ja itkee ja nauraa;
Se on mun ystäväin.
Viimen kun laulu
Jo suustani lakkaa,
Ja kun tämä viulu
Jo kielittä makaa,
Niin kaikki on turha,
Ja Tuonelan tarha
Mun viuluniekan saa.