(Äänettömyys.)
Olli (Lauralle, joka on nyyhkien kätkenyt kasvonsa.) Ka, itkettekö te, rakas lapseni?
Laura (vesissä silmin.) Täytyyhän minun itkeä. Laulunne muistutti minulle isääni.
Olli. Niin isäänne?
Laura. Hänki oli köyhä viuluniekka ja kuleksi pitkin maailmata.
Olli. Te varmaanki rakastitte isäänne?
Laura. Rakastan minä häntä nytki, vaikka tuskin enää tuntisinkaan.
Olli. Tuskinko tuntisittekaan?
Laura. Hän lähti jo piennä ollessani ja ainoastaan pikkuisen muistan vielä sitä aikaa. Isäni oli viuluniekka kylässämme, vanhempansa olivat hänet hyljänneet ja hän oli sangen köyhä. Tuo vanha Anni täti, jonka luona nyt asun, on usein kertonut minulle, että äitilläni montaki kertaa ei ole ollut antaa minulle leipää, kun olin nälissäni itkenyt. — — Äiti kuoli. — — Ja sen minä vielä muistan niin kuin tämänki päivän, kuinka se tuolla kammarissa makasi olilla niin kalveana ja kylmänä. Mutta minä vaan luulin sen nukkuvan ja nykötin vieressä polvillani ja Anni täti toi minulle kukkia, antaakseni ne äitille hautaan. Ja sen minä vielä muistan, että isä silloin tuli äitivainaan ääreen ja nyyhki kovasti äitiä syleillen ja itki ja huusi: "Liisa, elä mene pois! Liisa, jää luokseni!"
Olli (itsekseen, hyvin liikutettuna.) Liisa kultani!