Laura. Hän suuteli sitten minua, jätti minut Anni tätin huomaan ja meni maailmalle. Kuu paistoi silloin kirkkaasti ja laulurastas viserteli niin kovasti ikkunan takana, että minä pahastuin, luullen sen herättävän äitin nukkumasta, — ja ulkona soitti isä vielä kerran viuluansa — sen ääni vaikeni vaikenemistansa — ja silloin ne veivät äitiniki pois — ja minä jäin yksinäni — aivan yksinäni —
(Hiiskahtamattomuus.)
Olli. Ja ettekö ole sen koommin kuullut isästänne mitään?
Laura. En mitään!
Olli. Lienee jo kuollut.
Laura. Joska minä vaan tietäisin, missä hän makaa, niin veisinmähän kukkia hänenki haudallensa.
Olli. Vaan eikös se ole mokoma heittiö, kun on kokonaan uneuttanut lapsensa?
Laura (vihassa.) Hyi teitä! Puhutteko tekin niin kuin muut? Isäni ei ole heittiö, sanokaatpa muutki mitä tahansa. Min' olen nähnyt hänen itkevän ja kuullut hänen huutavan: "Liisa, elä mene pois! Liisa, jää luokseni!" Sen tiedän varmaan, ettei hän ole heittiö.
Olli. Hän ehkä tulee takaisinki, köyhänä, kurjana kerjäten!
Laura (innossaan.) Niinpä minä tekisin hänen edestänsä työtä, hoitaisin häntä, jotta hän saisi rauhan vanhoilla päivillään. Tahi jos hän tahtoisi mennä jälleen pitkin maailmata vaeltamaan, lähtisin minäkin mukaan, ja opetteleisin harppua, niin kuin olen kaupungin torilla nähnyt monenki tyttären tekevän — ja isälläni ei olisi mitään puutetta.