Olli (liikutuksiansa hilliten.) Niin soittamaan harppua? Hahhaa! Mieron kuleksimista, aivan niin!
Laura (vihaisesti katsoen.) Mitä se teitä liikuttaa? (Puheensa keskeyttäen.) Mutta nyt on jo myöhä, minä pistän lyhtiin tulen ja lähden saattaman teitä makuusijallenne. (Ottaa lyhdin ja sytyttää siinä olevan kynttelinpään pöydällä palavasta kynttelistä, jonka hän sammuttaa.) Tulkaatte nyt!
Olli (ei enää voiden liikutuksiansa hallita.) Niin soittamaan harppua, — kaupunkien torilla ja mieron tiellä? Tahtoisitko sinä Laura sillä keinoin auttaa isääsi?
Laura (kummeksien.) Mistä te tiedätte nimeni?
Olli. Sitä en koskaan ole unhottanut. Joka paikassa vaeltaessani, joko metsissä ja kedoilla, tahi kaupunkiloissa ja kylissä olen sitä muistutellut sydämessäni ja lauluissani. Voisiko isä unhottaa lapsensa nimen? Laura, isäsi on tullut takaisin — tässä se nyt on — — — minä olen isäsi! — —
Laura (pudottaa lyhdin parkaisten ja nuukahtaa isänsä rintaa vasten.)
Isäni!
(Kyntteli sammuu, ikkunasta paistaa kuu selkeästi,
Laura ja Olli ovat sylitysten, vieno soitanto alkaa
kuulua näytöksen loppuun asti.)
Olli. Elä virka mitään. — Kyynelesi puhuvat. Kuuletko? Laulurastas visertelee taas tuolla ulkona ja kuu paistaa nyt ikkunan lävitse niin kuin silloinkin ja kaikki on nyt rauhallista. — Äitisi näkee nyt meidät ja on luonamme. (Puhuvinaan puolisolleen.) Näet sen, Liisa, näet sen — min' en ole enää köyhä viuluniekka — min' olen löytänyt sydämen, joka minua rakastaa — min' olen rikas mies! —
(Esirippu lankeaa.)
Toinen lohko.