Aro. Ja sitte hän soitti sitä. Hän sitä osaakin. —
Hanna. Enhän minä sitä tahdo tietää. Vaan olikos Kalle siellä?
Aro. Ei. Ne olivat kahden kesken. Minä seisoin ulkona ja kuuntelin viulua; se soi niin suloisesti ja surullisesti ja taas niin iloisesti ja somasti. Se tuntui sydämelleni niin hyvältä ja niin vienolta ja onnelliselta — minusta tuntui, kuin olisin ollut jälleen onnellinen pikku lapsi, ja kuin olisin kuullut äitini laulelevan minulle viisuja, kauniita viisuja, ja sen koommin en enää voinut nähdä mitään, sillä silmäni tuntuivat varilta ja kosteilta — sitä se viulun soitanto tekee.
Hanna (vihoissaan.) Sinä pöllö. Mitä minä siitä viulun vingutuksesta pidän! Jos todella rakastaisit minua, niin olisit katsellut, missä Kalle on, vaan sin' et tee, mitä minusta olisi mieluista.
Aro (säikähtyneenä.) No, näinhän minä Kallen!
Hanna. Hä?
Aro. Kun vanhus ripusti viulunsa jälleen seinälle, niin minä juosta hitistin metsään, ja paluumatkallani tuli Kalle vastaani, se meni Ollin tuvalle päin. Vaan ei se minua nähnyt, sillä min' olin pehkon takana piilossa.
Hanna (iloisna.) Niinpä Kalle on nyt juuri siellä?
Aro. Niin minä vaan luulen.
Hanna (itsekseen.) Ähä! ähä! viimenki se minulle onnistuu päästä yksinäni talossa heilumaan ja hallitsemaan.