Hanna. Voi hyvä Jumala kuitenki, ihmiset jo työntävät päitänsä yhteen ja nauraa virnottavat kämmeniänsä taputellen. Ah, jos ne vielä luullevat minusta pahaa, niin minun täytyy itkeä silmät päästäni puhki ja morsius puvun sijaan saatte vaan hankkia minulle kuolin-vaatteet.
(Purskahtaa itkemään.)
Martti. No, no, Hanna kulta, elä nyt itke. Minulla on sinulle hyvin suloinen ja hyvä sanoma. Kappas tätä, Hanna, kappas tätä rahalompakkota!
(Ottaa poveltansa ison punaisen lompakon, joka on rahaa täynnä.)
Hanna. No?
Martti. Siinä on neljäkymmentä tuhatta markkaa kauniita seteleitä.
Hanna. Mitäs sillä tarkoitetaan?
Martti. Niin totta koira vieköön. Minä möin taloni ja tilani kirjoineen, karjoineen. Kauppa tehtiin naapurini Pullosen luona. Talon ostajat olivat kauppiaita kaupungista sekä maksoivat samassa kauppasumman kauniisti; ne eivät tinkineet yhtään, eivätkä tahtoneet vitkoitellen maksaa. Minusta oli se itsestäniki kummaa. Asia oli jo noin viikon päivät sitten alulla, vaan min' en virkkanut sinulle mitään, sillä minun teki mieleni sinua nyt äkkeään ilahuttamaan.
Hanna. Minuako ilahuttamaan? Ah, kylläpä se ilahuttaakin, min' en ymmärrä vielä mitään.
Martti. Kultaiseni! Nousevalla viikolla me muutamme kaupunkiin ja siellä me häämmeki pidämme.