Hanna. Mitenkä? Kaupunkiinko? Häitämmekö pitämään? Ah sitä riemua! Ah sinä rakas Martti kultani, siitä minun pitää suuteleman sinua tuhansin kerroin.
(Syleilee häntä rakkaasti.)
Martti. No, no, johan sinä, herttaiseni, rutistat minut kuolijaksi!
Hanna. Hih! kaupunkiin! Kas nythän minun toivoni toteuntuu — ei, riemu särkee sydämeni. Vaan mitenkäs se talon kauppa niin sukkelaan tapahtui?
Martti. Esinnäkin sen tähden kun sinä, Hanna kulta, pyysit minua muuttamaan kanssasi kaupunkiin, ja kun nyt oli niin hyvä tilaisuus myydä talouteni, ja viimeksi Ollin tautta. Josko olemmeki veljekset, niin emme kuitenkaan voisi elää yksissä, ja koska se nyt on täällä jälleen, niin minulla ei olisi enää rauhallista hetkeä. Minua hävettää olla semmoisen rentun veljenä. Annappas nyt vaan paperia, kynä ja mustetta, niin mä pistän lukunumerot muistokirjaani.
(Laskee rahalompakon kädestään pöydälle.)
Hanna. Kyllä, kyllä, minä tuon ihan paikalla kaikki-tyyni ja olen sitten apuna.
Martti. Kuuleppas Hanna vielä; se on myös hyvä Kallen tähden, että möin talouteni. Nyt sen hulivilin täytyy viimenki ryhtyä järkinäiseen tuumaan. Vallesmanni antaa tyttärensä mukana mennä vuonna langoltaan perimänsä talon, minä annan sitte vielä sievoisen summan. Niin tuleehan niille nuorille sitte sievä talous. Nykyjään Kalle vaan juoksentelee ja laiskuttelee päiväkaudet — — luulenpa tuon Lauranki vielä sen päätä viiraavan.
Hanna (sukkelaan.) No, Lauran luonahan Kalle onki päiväkaudet.
Martti (hämmästyen.) Hä!?