Hanna (olevinaan hyvin hämmillä.) Herra Jumala, mitä minä nyt sanoinkaan? Min' en tahdo olla mitään sanoneena — en Jumalan tähden, en niin mitään.
Martti. Ei niin, Hanna; kuin tietänet jotakin, niin elä salaa minulta mitään — vieläkö se hylkiö kiellettyäniki haastelee sen tyttö lämiskön kanssa?
Hanna. Martti kultani, elä häneen suutu — vaan olenhan minä velvollinen sanomaan sinulle kaikki?
Martti. Se nyt on tietty.
Hanna. Niinpä minä nyt sanon sen, että Kalle on jo viikon päivät oleskellut Olli Miettisen ja sen tyttären luona ja on siellä aivan tälläkin hetkellä.
Martti. Tuhat tulimainen! Mistä sinä sen tiedät?
Hanna (hämmillä.) Minä — niin — tuota. — Lähtiessänsä sanoi Kalle minulle — niin, niin oikein Arolleppa se sanoikin, menevänsä Ollin luo.
Martti. Sydämeni kuohuu jo vimmasta. Vai vielä se riiviö juoksentelee siellä. Mutta malta, malta, ihan paikalla minä lähden sinne väliin ukkosena jyrisemään.
Hanna. Hyväinen aika! Elä toki Martti kulta mene. Sinä vaan suuttuisit siellä kovin pahoin.
Martti (innokkaasti.) Minua suututtaa jo kyllä. Vai se mierossa juokseva viuluttaja nyt mielii onkia minulta pojan tyttärelleen? Luuleeko hän tulevansa keloilemaan tähän lämpöiseen pesään, vai tahtonee hän tehdä Kallestakin viuluniekan ja kiertolaisen? Missä hattuni ja keppini ovat? Ihan paikalla lähden sinne.