(Kääntyy menemään.)
Laura. Voi hyvä Jumala!
Olli (taukoottaa Martin.) Mies hoi! Ei niin askeltakaan! Heitä jo hitolle tuo talonpoikainen kopeutesi, eläkä sorra sitä viimeistä siltaa, joka vielä ehkä viepi sovinnolle.
Martti (jäykästi.) Sinä itse olet sen sortanut. Josko olisiki vielä ollut joku side välillämme, niin kehumisellasi olet sen nyt rikkonut. Martti Miettisestä ei pidä kenenkään sanoa "hän rakastui veljeensä paikalla, kun vaan näki sen kultarahoja!" — Ja vaikka minä yht'äkkiään joutuisin kerjäläiseksi ja olisin nälkään kuolemaisillani, niin en sittenkään sopisi kanssasi. Mene tiehesi ja sitten vasta, kuin voin sanoa: "Minä saatan pitää viuluniekkaa arvossa, ja siunaan hänen laulujansa — ne ovat tuottaneet ihmiskunnalle hyötyä" — sitten vasta tahdon olla veljesi. Ennen en — vaikka mikä olkoon — en.
(Mennä leuhuttelee pois.)
Laura (itkussa silmin.) Voi, voi isä, nyt on kaikki kadotettu!
Olli (suruissaan.) Niinpä kyllä, sillä sokea ei näe auringon valoa. Nyt minulla on kultaa ja kunniata; mutta lapseni itkee, ja min' en voi häntä lohduttaa, minä olen siis vaan kurjamainen viuluniekka.
(Esirippu lankeaa.)
Kolmas lohko.
Rengin kosto.