Hanna (iloisesti.) Oikeinko todella? (hillitsee mielensä sukkelaan ja pullahtaa itkemään.) Voi hyvä Jumala kuitenki sitä kurjamaista nuorukaista!
Martti. No, no Hanna kulta, elä häntä huoli itkeä — kyllä tiedän, että sinulla on hyvä sydän.
Hanna (itkuissaan.) Voi, voi mihinkä se poika rukka nyt joutuu, voi, voi! kuollahan sen nyt täytyy mieron tielle.
Martti. Eikö vähä. Kyllä se luultavasti tulee jo iltaiselle kotiin.
Hanna (vastahakoisesti.) Vai niin?
Martti. Hän on kuitenki koko veitikka. Mennessään sanoi hän tahtovansa kirjoittaa oven ulkopuolelle, mistä hänet löydetään. Kaikkia sillä puhuttaakin.
Hanna. Sitäpä minun tekee mieleni katsomaan. (Kiitää ovelle, ja aukaisee sen aivan selälleen. Siinä on isokirjaiminen liitukirjoitus: "Minä olen Lauran luona.") Kas niin, siinä seisoo: "Minä olen Lauran luona!"
Martti (Katsahtaa sinnepäin.) No nyt on tuhat tulimainen!
Hanna. Ei, sen on Kalle tehnyt vaan mielikarvaudeksemme.
Martti. Nyt min' en häntä enää huoli kotiin, vaikka jäisin aivan yksinäni ja hyljätyksi maailmaan.