(Istuu tuolille mietteissään.)
Hanna. Yksinäsikö ja hyljätyksi? Olenhan minä luonasi, rakas Marttini!
Martti. Aivan oikein, Hanna kultaiseni, sinä olet minulle uskollinen.
Hanna (mairitellen.) Kuolemaan asti, min' en voisi elää sinutta. —
Mutta nojau nyt, kultaiseni, tätä pehmeätä tyynyä vasten.
(Panee tyynyn hänen selkänsä taakse tuolin selustalle.)
Martti. Kiitoksia armaani. Sinä minua lohdutat, kun minulla on suru; sinun pitää myös saada viettää kanssani ilon päiviä.
Hanna (mairitellen.) Niinpä niin Martti kultani — voi kuin sinä oletki minusta rakas, ja sinä olet aivan ensimäinen, jota minä oikein sydämeni pohjasta rakastan.
Martti. Tosiaanki? No kyllä sinä kultaiseni saat hyvän palkinnonki.
Sinun pitää saaman periä koko omaisuuteni, kun minä vaan kuolen.
Hanna (pitää Martin suuta kiini.) No, no, no, rakas Martti kultani, elä puhu kuolemasta mitään. Minun täytyisi muuten kuolla itkusta. — Mutta nyt minun pitää jo lähteä keittämään sinulle mieluistasi lientä. Elä nyt pitkästy sillä aikaa odottaissasi! Ja nyt ei niin sanaakaan kuolemasta! Kun minun pitää sinut perimän, niin tee se salaa, etten minä tiedä mitään. — Hyvästi, kultani, koht'sillään olen taas luonasi. (Huiskauttelee hänelle takaperin mennessään heittomuiskuja.) Hyvästi rakkain Martti kultaiseni!
(Menee.)