Hanna (hakelee rahoja kaapista.) Mutta eihän se voi olla mahdollista.
Martti. Elä hakelekkaan, se on turhaa. Kaikki omaisuuteni oli siinä isossa punaisessa lompakossa, jonka Aro on vienyt. Hän on tiirikoinut lukon, sillä avainta ei ole taskustani liikutettu.
Hanna. Voi, voi hyvä Jumala! Minunki osani on siis viety. Onko palkkaniki — siitä on jo toista vuotta kun en ole saanut mitään — onko sekin nyt poikessa?
Martti. Kaikki, aivan kaikki on poikessa. Niin se on, meidän täytyy nyt astua vihille köyhinä kurjina ja ansaita sitte leipämme päiväpalkkalaisina.
Hanna. No kuinka sitä tuommoiseen vanhaan kaappi ramiskoon semmoisen rahasumman saattaa jättääkkään? Kuinka sitä voipi panna omaisuutensa semmoisen lukon taakse, jonka kaikki avaimet aukaisevat? Kuinka sinä et ole pitänyt rahoistasi parempata huolta? Ja miks' et kirjoittanut rahain numeroita muistikirjaasi?
Martti. Ah, ah Hanna kulta, sinä olet aivan oikeessa; kyllä minä nyt siedän toria.
Hanna. Min' en ymmärrä, kuinka niin paljo rahaa voipi panna yhteen ainoaan paikkaan? Jakaahan ne toki pitää useimpiin osiin. Ja kuka sitä käskee ottamaan niin suurta summaa paljaina paperirahoina? Eikö sitä saata ottaa jonkun osan kultana ja hopeana? Kuinka sitä voipi pitää semmoista summaa yötä kotona?
Martti. Kuinka sitä! Kuinka sitä! Kyllähän maalla on viisaita, kun merellä vahinko tapahtuu.
Hanna. Ja minunki palkkani meni nyt! Voi sitä Aro heittiötä! — Minkä tähden sinä menettelitkin niin pahasti hänen kanssansa ja ärsytit hänet koston pyyntöön?
Martti (ärtyneenä.) Vai niin? Minuako sinä siitä syytät? Enpä luule tehneeni mitään väärin, ja Aron koston pyyntö on niin hyvin sinua kuin minuakin tarkoittava.