Hanna (vihassa.) Minuako? Hä?
Martti. No eiköhän se ollut mielimurre ja viha hänen rakkautensa halveksimisesta, joka hänet ajoi kostamaan?
Hanna (innoissaan.) Ahaa, sinä tahtonet sillä sanoa, että minä olen rakastanut häntä, että minä olen hyljännyt ja pettänyt sinut? Voi, voi hyvä Jumala!
(Vaipuu sohvalle.)
Martti. No, no Hanna kultaiseni!
Hanna (olevinansa parjattuna.) Ah, nyt se on tapahtunut. Minä muka rakastanut Aroa, minä muka pettänyt ja vietellyt sinut! Sinä julma mies olet virkkanut sen hirmuisen sanan, joka meidät eroittaa.
Martti. No enhän minä Hanna kultaiseni ole sanonut mitään.
Hanna (innoissaan.) Suu kiinni! Elä nyt enää raasta sydäntäni uusilla parjauksilla! Ja vaikka minä joutuisin ontuvaksi, ja vaikka sinä kantaisit jalkaini juureen miljoonia, niin minun täytyy hyljätä sinut.
Martti. Sinäkö hylkäät minut? Nytkö juuri, kuin minulla on mitä suurin suru. (Lyöpi nyrkillä otsaansa.) Ahaa, nyt minä jo alan ymmärtää.
Hanna (ylpeästi.) Minun täytyy hyljätä sinut! Sinä olet naiskunniani sortanut, olet tunteeni jaloissasi tallannut. Hyvästi nyt mokoma ruoja!