Ensimäinen kohtaus.
(Laura. Olli.)
Olli. Se on päätetty, huomenna lähdemme tältä paikalta matkalle. Se viimeinen kohtaus veljeni kanssa on näyttänyt minulle, että sopiminen on mahdoton välillämme. Oloni näillä seuduin on minulle rasittavaista. Minä jo kirjoitin, etteivät tarvitse lähettää kalujani tänne, sillä voinhan minä vielä muutaman päivän juoksennella mieron viulu-niekkana. No Laura, paneppas nyt kaikki tavarasi kokoon, mitä mielinet ottaa mukaan — huomenna meidän pitää lähteä.
Laura. Ja mitenkäs sitte Kallen kanssa käypi?
Olli. Voi lapsi parka, min' en tiedä mitään keinoa teitä yhdistämään.
Minun ei käy ottaminen Kallea vävykseni vasten isänsä tahtoa.
Laura. No pitääkö minun sitte luopua Kallesta?
Olli (hellyydellä.) Ole luja, lapseni! Luopuminen on suuri koettelemus, jonka Jumala jäätää meille kuoleville. Luovu siis nyt rakkaastasi! Onhan sinulla turvanasi isä, jota voit rakastaa.
Laura (itkussa silmin isänsä kaulaan kavahtain.) Ah isä kulta!
Olli. Eikö niin, olethan sinä luja tyttäreni? Ymmärräthän, että isän kirous kohtaa Kallea, jos sinä vaan kehoitat häntä aikomuksensa täyttämiseen; ja usko minua, se hetki on kerran tuleva, jona Kalle on muistava sen kirouksen, ja siitä lähtien alkaa paha synti liehua välillänne todellisen onnenne myrkyttäjänä. — Ethän toki tahtone tehdä minua Marttia, Kallea ja itseäsi onnettomiksi? Se ei ole mahdollista. Luovu siis, "kyllä aika kaikki haavat parantaa."
Laura (itkussa silmin.) Täytyneehän minun luopua.