Olli. Jumala vahvistakoon sinua siihen. — Minä lähden nyt kylään vielä kerran katsomaan vanhoja nuoruuden ystäviäni, tokko ne jo ovat muuttaneet uudelle asuinpaikalleen. Jää hyvästi, lapseni. (Kääntyy ovesta vielä takaisin.) Kun Kalle tulee, niin sano hänelle, että teidän täytyy luopua toisistanne ja ota häneltä jäähyväiset.
(Menee.)
Laura (yksinään.) Se nyt on mennyt. Minun täytyy siis erota tästä rakkaasta tuvasta, tästä niitty-notkelmasta, jossa tuomet tuoksuavat, kukat kasvavat koreesti, pienet linnut laulelevat, lempinensä leikitellen — erota nyt entisistä marjaisista mättähistä sekä vielä viimeiseksi Kalle kultaisestanikin. Hyvästi nyt, onneni, hyvästi! Kaupungissa, sanoo isä, pääsen muka kuuluksi mamseliksi, ja saan ostaa silkkivaatteita ja kultakoruja. Vaan en minä niitä kauvan voi pitää. Sydämeni surua ei silkkivaatteet eikä kultakorut poista. Sitten tulee vielä samallainen yö, kuin se oli, jolloin äiti olilla makasi kylmänä — silloin laulurastas taas laulaa ja kuu paistaa; min' en niitä enää kuule enkä näe. Silloin setä ja isä ehkä tekevät sovinnon ja Kalle, (Kyyneleet keskeyttävät hänet, vaan pikkuisen ajan perästä hän taas rohkaisekse.) Minä lähden nyt äitin haudalle jättämään jäähyväisiä! minun pitää häntä rukoilla, että hän kohta ottaisi minutki luoksensa — aivan kohta.
(Menee hiljalleen perälle kunnes hän on ovea lähellä, jolloin alkaa.)
Toinen kohtaus.
(Laura ja Kalle.)
Kalle (astuu sisään hattu päässä, lintuhäkki lintuineen vasemmassa kädessä, oikeassa nahkainen vaatelaukku.) Tässä minä nyt olen!
Laura. Kas Kalle. Voi miltä sinä nyt näytät!
Kalle. Minäkö? Minä läksin nyt isän luota pois. Kaiken omaisuuteni otin mukaani niinkuin näet.
(Selvittää käsiänsä.)