Laura. Niin minä? Ah, minun täytyi luvata hänelle luopuakseni sinusta.
Kalle. Ahaa! Vai niin? Sepä vasta somaa on.
Laura. Elä ole Kalle pahoillasi — eihän se muuten käy laatuun.
Kalle. Eikö käy laatuun? Sen pitää käydä! — Kuka teitä matkallakaan hoitaisi. — Isäsi on vanha mies ja sinä olet vaan heikko tyttönen.
Laura. Mitenkä? Etkö sinä tiedäkkään, että isäni on rikas?
Kalle. Ahaa; sen olin uneuttamaisillani. Vai niin, nyt olette rikkaat, ja sen tähden ette enää tahdo tietää mitään siitä köyhästä Kalle rukasta.
Laura (torumalla.) Hyi Kalle, kuinka sinä voit sanoa niin pahasti?
Kalle (pilkoitellen.) Tosihan se on. Semmoisesta köyhästä, isänsä hylkäämästä rentaleesta kuin minä, ei olekaan kullaksi niin rikkaalle mamselille. Eikö niin?
Laura (kääntyy poispäin.) Min' en enää haastele kanssasi mitään.
Kalle. Niin sinä et haastele kanssani? Etkö? — No, sen parempi. (Menee pöydän luo ja puhuu linnulleen.) Mitäs sinä, toveri kultani, sanot? No lähtekäämme siis taaskin. (Ottaa häkin ja laukun käsiinsä.) Kuinka sinä, pikku kultaiseni, sanot? Vai niin, — kun ihminen rikastuu, niin sydän kovenee. No, no, ole nyt kultaiseni yhdessä kohti! Johan me lähdemme. — Vai niin, vai niin! Vai luopua toisistamme! Hm! (Menee kaluineen.)