Laura (yksinään.) Hän menee. Hän on jo poikessa, jäähyväisiä ottamatta. Vihoissaan meni hän pois — sitäpä en olisi luullut hänestä. — Mitäs nyt? Jokohan tuo tulee takaisin?
Kalle (aukaisee oven ja tulee ainoastaan lintuhäkki kädessään jälleen Lauran luo, ja vaikeroipi sitte linnulleen.) Kysyppäs, pikku kultaiseni, tuolta rikkaalta neitsyeltä, tokko se köyhä Kalle tohtii jättää hänelle jäähyväisiäkään.
Laura. Sano lintukulta, herrallesi että hän ei ole nyt ollut oikein näppärä.
Kalle (samalla lailla vaikeroiden linnulleen.) Kyllähän minä, kultaiseni, sen tiedän! mutta suru murtaa sydäntäni.
Laura. Ah, niin se murtaa minunki sydäntäni.
Kalle. Laura!
Laura. Kalle! (he syleilevät toisiansa, jolloin Kalle pudottaa lintuhäkin. He sanovat sylitysten ollen:)
Laura. Ah, kuinka min' olen onneton!
Kalle. Ja minä myös. (Riipaisekse irti.) Herrainen aika, linnultani meni niskat nurin. (Nostaa häkin ylös.) Ei toki, vielä tuo elää. — — No, pitääkö meidän tosiaanki erota toisistamme?
Laura. Kyllä se on tosi; meidän täytyy erota. Hyvästi nyt vaan, Jumala varjelkoon sinua!