Kalle. Hyvästi kultaiseni, muistele toisinaan minuaki.
(Menee lintuineen.)
Laura (itkussa silmin.) Elä tervennä!
Kalle (Menee itkuissaan.) Elä tervennä!
Laura (yksinään äänettä oltuaan.) Nyt se on tapahtunut. Sydämeni oli haljeta, Kalle oli aina niin hyvä, ja niin rehellinen poika, aina iloinen, ja tiesi tuhat huvitusta laittaa — nyt minun täytyy istua yksin. Ei kukaan tarinoi nyt kanssani. Minä olen kuitenki sangen kurjamainen tyttö. Kalle, Kalle, nyt min' en saa enää nähdä sinua eläissäni.
Kalle (aukaisee oven ja tulee kaluineen sangen iloisena sisään.) Laura hoi!
Laura. Herrainen aika, no mitä sinä vielä tahdot?
Kalle (panee laukun ja lintuhäkin pois käsistään.) Kuuleppas, minä olen nyt katsellut asiata toiselta kannalta. Isäsi ei käy kieltäminen minua matkustamasta.
Laura. Ethän vaan tulle kanssamme.
Kalle. Enhän minä tahdokkaan matkustaa kanssanne, mut aivan jälestänne. Sen voin hyvin tehdä. Isälläsi ei ole valtaa kieltää minua sitä tekemästä — maantie on maakunnan yhteinen oma. (Tällöin muuttuu puheleminen sukkelammaksi ja iloisemmaksi.)