— Sinua, Tai-Jeo, sinua, joka valtaasi väärinkäyttäen olet tuhansia henkiä karkoittanut, sinua, joka jokaisessa tulokkaassa pelkäät valtasi riistäjää, sinua, joka tälläkin hetkellä tahdot lähettää suuren hengen takaisin Avaruuteen.
— Kurja! Onneton! Vain minä, Morris-Jeo, tuhannen sukupolven herra ja jälkeläinen, vain minä olen suuri henki! tärähti ukkosena uhkaava, kiukussaan hirvittävä ääni.
Kuin unessa näin kaksi usva-ilmiötä vastakkain ja tiesin, että toinen niistä minua uhkasi, toinen suojeli. Ja kaukaisena, tyynnyttävänä soi korvissani:
— Sinä et voi, Morris-Jeo, sinä et sitä voi! Sillä ennenkuin olet ehtinyt palata aineeseesi, ennenkuin sinun käskysi voidaan täyttää, vien minä lapsen varmaan turvapaikkaan, minä Tai-Joon, sinun kurja palvelijasi, sinun leppymättömin vihamiehesi. — Pois, onnettomat, pois! Lapseen ette koske, jos henkenne on teille minkään arvoinen. — Luuletko, Morris-Jeo, että suotta olen henkiä kokenut?
Äänet loittonivat kuulumattomiin. Korvissani pillahti soimaan inisevä, yksitoikkoinen ääni, ja minut valtasi välinpitämättömyys ympäristöäni kohtaan. Ainoastaan ylläni liikehtivän koneen monimutkainen liukuminen herätti hetkeksi lapsellisen mielenkiintoni; sitten tunsin vajoavani suloiseen, hyväätekevään ja veltostuttavaan uneen, jossa hymyilevän hellä-ilmeinen, minulle omituisen tuttu miehen naama painautui korvalliselleni ja murisi:
— Vihdoinkin, Morris-Jeo, vihdoinkin saan sinulle isäni puolesta kostaa. Oi suuri Kaikkeus, salli minun onnistua, oi ääretön Avaruus, anna minulle voimia!
TOINEN LUKU
"Minähän olen Tuomas Enoksson —"
Seurasi epämääräisten unelmain sarja, josta silloin tällöin heräsin lyhytaikaiseen tajuntaan.
Alussa minua sanomattomasti huvitti ympäristöni katseleminen. Rosoiset, monivärisinä kimaltelevat seinät, notkeat laitteet tankoineen, laattoineen ja monimutkaisine liikkeineen antoivat minulle alinomaa uutta ilonaihetta. Milloin huomasin niissä pienen osan, jota en ennen ollut keksinyt, milloin vähäisen liikkeen, jota en ennen ollut oivaltanut. Monasti nauroin ihastuksesta, kun pieninkin sätkytykseni pani ylläni yhtä mittaa elävän koneiston ojentamaan parin tai toisen sulavaliikkeisistä ulottimistaan, ja vähitellen panin merkille, että jokin määrätty liike minun puoleltani synnytti aina yhtä määrätyn liikkeen tarkkaavaisen koneen puolelta, ilmenipä se sitten makoisen putkilon suulleni työntymisessä tai väsähtäneen kylkeni kääntämisessä hyllyvällä alustalla.