— Tai-Joon! tärähti mahtava ääni. — Mitä kuulenkaan! Onko kansa kapinassa? — Haa, te huudatte itsellenne herraa ja Tai-Jeoa, huudatte avuksenne Liau-Joon raihnaista siementä. Onneton kansa, kurja lauma, minähän olen herranne, minä Tai-Morris-Jeo, koko Suuren mantereen herra, Suuren ja pienen veden valtias, teidän kurjain henkien ja ruumiitten haltija.
Silmänräpäyksessä usva oli harvennut, lepääväin lauma alkoi kiihkeästi liikehtiä ja satojen kasvojen kuvastaessa pohjatonta kauhua kuului Tai-Joonin äskeisestä surkeasti ohentunut ääni:
— Sinä olet herra ja mestari, oi suuri Tai-Morris-Jeo. Sinä olet Suuren mantereen herra, Suuren ja Pienen veden valtias. Oi suuri Tai-Morris-Jeo, sinä olet kurjain ruumiittemme ja henkiemme herra ja haltija.
— Vaikene, Tai-Joon! jyrähti ääni. — Liau-Joo jättäköön aineensa ennen auringonnousua, Tai-Joon jättäköön valtuutensa ennen toista auringonnousua, ja Liau-Joon saastainen siemen tukehtukoon kehtoonsa tällä hetkellä.
— Oi herra, Tai-Joon on jättävä valtansa. — Jat, Ho-Hun, matkoihinne!
En voinut erottaa Tai-Joonin seuraavia sanoja. Näin vielä miehen ja naisen surun murtamana ja käsiään riiputtaen lähestyvän herraansa; ne olivat vanhempani, sen tunsin. Sitten äkillinen kohina tukki korvani, kuulakka valo katosi ympäriltäni, ja minä tunsin jälleen vajoavani siihen tukehduttavaan ahdinkoon, josta hetki sitten olin vapautunut.
Ihmeekseni se ei enää tuntunut niin ahtaalta; tukehduttava, tuskallinen paino keveni vähitellen, ja olinpaikkani kävi sitä mukaa väljemmäksi.
Mutta koko ajan olin täysin tietoinen siitä, että ympärilläni vallitsi ankara taistelu. Ja kohta kun pauhina hetkeksi vaimeni, kuulinkin Tai-Joonin äänen, jonka äskeinen nöyrä alamaisuus oli jättänyt sijansa vihasta kuohahtavalle uhmalle:
— Oi herra, Liau-Joon voit murskata, minutkin voit musertaa, mutta Liau-Joon hedelmän suuri henki on sinua voimakkaampi.
— Minuako, Tai-Joon, minuako? — Karjaisuun vastasi joukon mieletön pelonhuuto, mutta Tai-Joonin ääni värähti uhmaten: