Ne olivat ihmisiä, mutta kuinka ihmeellisiä, kauttaaltaan ihastuttavia ihmisiä! Mitä olivat muinaiset Adonikset näiden miesten rinnalla, mitä ihailemani hienohelmat näihin naisiin verraten! En voi sanoa, mitä heissä eniten ihmettelin: vartalon soreutta, jäsenien pehmoista pyöreyttä, silmien syvää lumoa vaiko suun viehkeää piirtoa. Otsan ylevä laajuus, kasvojen syvällinen henkevyys ja koko olennon sanomaton sulavaliikkeisyys hurmasi minut sekä miehessä että naisessa. Ja kuitenkin olisin voinut huomauttaa, että ihon väri useimmilla oli kenties liian ruskea ja naisten rinnat vailla äitiyden uhkuvaa täyteläisyyttä. Hampaattomuuden, kaljupäisyyden ja raajojen joltisenkin lyhyyden heissä huomasin; kumma kyllä, tällä ensi näkemällä en vastakohtaa kaivannut.
— Sulkekaa silmänne, ihmiset! kuului jälleen äskeinen ääni. — Sallikaa kehittymättömäin sielujenne edes aavistaa suuren hengen läsnäolo. Te ette voi nähdä häntä, mutta te olette kuulleet hänen äänensä huminan ja vapisseet. Kumartakaa häntä, oi veljet!
Tuossa tuokiossa syntyi eloa laumassa. Toisten laskiessa katseensa ja kuvapatsaitten tavoin maahan tuijottaessa toiset painautuivat mitä viehättävimpiin lepoasentoihin. Ja läheisyyteeni oli paisuvinaan ohut muodoton sumu, jonka takaa eriskummaisen soinnukas hymni pukeutui minulle käsittämättömiin sanoihin ja tuntui tuudittelevan sieluni kauas tämän ihmeellisen maailman salaperäisiin sokkeloihin.
Hämärästi aloin aavistaa, että näille omituisille olennoille olin jotakin suurta ja toivottua. Ja synnynnäinen suuruudenhulluuteni teki näin lietsottuna minusta kuninkaan, keisarin, niin — miksei jonkinlaista Messiasta. — Oi kansa! aloin muistellen suurten valtiaitten suuria puheita, — oi kansa —
— Sinä olet Herra ja Tai-Jeo, oi Liau-Joon vähäpätöisen hedelmän suuri henki! — keskeytti minut ääni. — Katso, siinä lepää halpa asuinsijasi kolmen nousun vanhana, juuri kaitsijakoneen helmaan uskottuna. Katso, päivä nousee itäiseltä taivaalta — jokainen sen nousu varmistuttaa jalansijaasi, jokainen sen kierros tuo suuren henkesi meitä lähemmäksi. Sinä olet Herra, sinä olet Tai-Jeo!
Näin lapsen uinuvan koneen tuudittelussa, näin kuulakan katon läpi kajastavan punertavan valon, näin taivaanrannan sulautuvan suunnattoman suuren hehkuvan ja liekehtivän auringon loimuun, joka uhkaavana kuin muinaisen jättiläisen tarunomainen silmä loi katseensa äärettömän lakeuden kuivalle, autiolle ja karulle pinnalle. Turhaan katseeni haki veden uomaa, turhaan kasvullisuuden viheriää elonmerkkiä, turhaan ihmisen aikaansaamia rakennuksia ja laitteita. Karua, karua, karua, tuntui huokaavan suuren jättiläisen paahtama ruosteenpunainen multa. Ja silloin vasta minulle selvisi, että tuo uinuva lapsi, nuo lepääväin ihmisten laumat, nuo omituiset koneet ja kimaltelevat seinät olivat syvällä maan alla, kaukana hirveän auringon räätävältä terältä, kaukana tuon rokonarpisen pedon tuhoatuottavalta syleilyltä.
Tunsin sydämeni heltyvän. Tunsin syvää sääliä näitä onnettomia kohtaan, jotka Jumalan elähdyttävä luonto oli jättänyt kokonaan osattomiksi.
Tahdoin sanoa heille jotakin. Tahdoin syleillä tuota lasta, joka oli tuomittu tämän mieltämasentavan maailman kahleisiin, tahdoin lohduttaa tuota kansaa, joka jo niissä kitui ja kärsi. Sillä voiko tällainen maailma suoda asujamelleen muuta kuin tuskaa ja kärsimyksiä!
Mutta minun ei ollut sallittu myötätuntoani sanoihin pukea. Sillä juuri kun liikutukseltani ääneen pääsin, tunkeutui tajuntaani outo tunne. Säikähdyksenä se ensin iski minuun; sitten se lamautti koko olemukseni välttämättömän paon pakkoon; ja lopuksi tiesin, että ainoa turvani oli uni, pitkä, syvä, kaikesta elävästä lymyilevä uni. Tahi sitten herääminen tästä uinailusta, joka kaikesta päättäen alkoi käydä kiusalliseksi.
Pälyilin levottomana ympärilleni. Kävi humahdus ilmassa, lehahti hälytys lepäävän ihmislauman yli, ja harvenevaan usvaan ilmestyi jokin uusi piirre, joka näytti ajavan kauhua läsnäoleviin.