— Kaikkeuden kautta, oi suuri henki —!
— Niin, olisitpa vain nähnyt hänen naamansa, tuon opettajattaren. Tai olisitpa nähnyt kerran myöhemmin vanhan kirkkoherran naaman. Ja mokomasta asiasta. Sattui kerran poikkeamaan meille, taputti minua olalle ja sanoi: "no pikku mies, sinä olit päivän vanha, kun viimeksi tapasimme; nyt olet kymmenvuotias." "Niin", vastasin, "ja silloin sinulla oli kultasankaiset silmälasit; nyt ne ovat sangattomat." "Mitä?" haukkoili hän, ja isä nipisti minua käsivarresta. "Niin", intin, "kun valutit vettä päälleni, että olin tukehtua, rimpuilin Anna-tädin sylissä niin, että hänen kyynärpäänsä sattui leukaasi, ja kun täti sitä valitteli, sanoit ähkien, etteihän se mitään, kun ei siinä olisi ollut tuo ajos. Ja silloin otit esiin nenäliinasi ja painelit leukaasi, ja Anna-täti kihnutti veren väristä tahraa kauluksesi läpästä." "Joko taas, Tuomas!" kivahti isäni ja tyrkkäsi minut menemään. Mutta silloin minä suutuin. "Etkö muista, isä", sanoin tyrskien, "miten te kaikki minusta välittämättä joitte kaikenlaisista kupeista ja pyöritte kirkkoherran ympärillä. Ja etkö muista, kuinka kuiskasit Anna-tädin korvaan jotakin ja Anna-täti lähti keittiön puolelle ja äiti sängystään viittasi sinut luokseen ja sanoi sinulle, että siellä on pullo sitä Frapinia", ja sinä sanoit siihen, että "kaikkea tässä, meneehän tuohon vanhaan ruhoon se halvempikin konjakki; muuten se ei lähde ennenkuin pullo on tyhjä".
— Avaruuden ihme! Oi suuri henki, mitä sinä puhut? keskeytti värisevä ääni.
— Ha-ha-haa! Anna minun puhua! Kun minua vieläkin naurattaa tuon kirkkoherran naama. Ja isäni. Minut teljettiin kirjastohuoneeseen, ja minua joskus vain "näytettiin" vieraille. Vietin kahdeksan vuotta melkein samojen seinäpaperien ahdingossa ja lähetin kolme kertaa kahdeksan kotiopettajaa kuuluttamaan kylille, että kamreeri Enokssonilla oli pähkähullu poika. Ja sitten — äitini kuoli. Mutta parahiksi, ennenkuin isäni seurasi hänen esimerkkiään, heräsi minussa viekkaus, jonka avulla jotenkuten opin matkimaan "älykkään" ihmisen tapoja. Lääkärintarkastus hyväksyi minut hoitamaan perimääni omaisuutta. Ja noina kahdeksana vuotena ahmimani kirjallisuus, jonka jykevät selkämystät olivat olleet suvun sivistyksen loukkaamattomana leimana, kävi sisässäni kuin tuore hiiva ja alkoi pursua ilmoille alkuperäisen taikinan puitteissa. Ensimmäinen teokseni Eläimestä ihmiseksi teki minusta kyvyn, toinen teokseni Vedenpaisumus teki minusta neron, ja kolmas Järjen synty pillastutti jo arvostelijat viimeisestäkin järjen kipinästään — ja silloin, yhtäkkiä, muuan mitätön kylälehti pelkässä yksinkertaisuudessaan sanoi: "mutta sehän on se kamreeri Enokssonin hullu poika, idiootti". — Ha-ha-haa! Viisas saa puhua idioottimaisia asioita, mutta idiootti ei saa puhua viisaita asioita. Saippuakupla pärskähti, arvostelijat sylkivät pelkästä pahoinvoinnista, ja sukulaiseni pitelivät auki houruinhuoneen ovia. Alkoi ajojahti. Hain turvaa omassa talossani. Sen palvelusväki pakeni minua, ja viikon piirityksen jälkeen aseistetut viisaat ihmiset murtautuivat huoneeseeni. Minä katselin taivaalle, katselin punaisenpuhuviin pihlajanmarjoihin ja latasin haulikkoni.
— Ah, suuri henki, siitä on kauan, hyvin kauan.
— Se oli eilen, tyhmyri. Minä en ehtinyt laukaista. Se etumainen poliisi, kiilusilmäinen pelkuri, laukaisi revolverinsa, ja minä kuulin Ananias-serkkuni äänen sanovan: "tolvana, jos olet ampunut —!" "Huonosti", nauroin. — "Ei, se ei ollut huonosti ammuttu —". Ja sitten tunsin vaipuvani jollekin pehmoiselle, niin pehmoiselle, ettei siinä lainkaan pohjaa ollut. Ja jossakin, kuin pimeän suppilon kaukaisessa päässä, näin valoisan soikion, jossa Rusko, tuoretta heinää purren, silmät surumielisesti hymyillen seurasi huimaa liukumistani. Ja hirnahti —
— Ääretön avaruus! Vaikene, vaikene! huusi ääni. — Oi suuri henki, viheliäinen palvelijasi, vähäpätöinen orjasi ei enää kysele.
Silloin kävi humahdus kautta kuulakan ympäristön. Hetkeksi vavahteleva usva katosi, helvetillinen surina kuulosti jälleen lähestyvän, ja omituinen puistatus karkoitti olemuksestani ilkamoivan rattoisuuden. Kasvavan, selittämättömän pelon vallassa odotin, mitä tuleman piti, sillä että jotakin oli tulossa, siitä olin varma.
— Alas kasvonne, naiset! Luhistakaa hartianne, miehet! kuului käskevä ääni. — Alas! Maahan! Suuri Kaikkeus on lähettänyt maailmaan suuren hengen. Suuri Kaikkeus on antanut hänelle ylenpalttisen muistin. Alas! Maailman herra on astunut pariinne Liau-Joon vähäisessä hedelmässä.
Taasen kävi humahdus läpi ympäristön. Kuulakassa valossa vilahteli joukko ihmeellisen ihania ihmisolioita. Joka suunnalta ilmestyi miehiä, naisia, lapsia — yksitellen, parittain, parvittain. Jotkut noista alastomuudessaan viehättävistä olennoista tulivat välittömään läheisyyteeni, toiset pysähtyivät loitommalle, ja monet jäivät pitkän matkan päähän. Mutta ihmeellinen valo salli minun nähdä heistä kauimmaisenkin yhtä hyvin kuin vierelläni seisojan.