— Hao-Kea! sanoin ympärilleni pälyen. — Mihin nuo naiset ovat kadonneet?
— Naiset? Ah, he ovat menneet; he ovat tehneet tehtävänsä.
— Tehtävänsä! Ah, niin — minut vietelläkseen? Hän hymyili ja supisti meheviä huuliaan.
— Lao-Koo, minun huuliltani maistunee hyytelö yhtä hyvältä. Lao-Koo, laskuun on enää vain neljä lyhyttä hetkeä.
Käden viedessä vadilta suulle herkullista hyytelöä hänen raukea katseensa pälyi aurinkokellon osoittajaan. Huoneen himmeä valo oli vaipunut herttaiseen kuutamohämyyn, ja jossakin kaukana aloitti hivelevä sävel huumaavan crescendonsa. Värisevä käsi kosketti käsivarttani —
— Hao-Kea! sanoin. — Kautta Suuren Kaikkeuden, voiko kukaan kuulla meitä?
— Lao-Koo, minun kammiossani ei meitä kuuntele ainoakaan korva.
— Eikö Tai-Jeon?
— Hänen henkensä läsnäolon olen oppinut tuntemaan. Ja sitäpaitsi — hänellä on tuhatneljäsataa vaimoa.
— Hao-Kea! Kuinka voin päästä täältä ulos?