— Rai-Sun, sanoin väristen, — me tulemme näkemään heidän loppunsa.
— Hetkistä ennen omaamme, kyllä. Mutta jos tuo nurkka laskuun saakka elää, on meidän loppumme sitäkin varmempi. Laskuaurinko on helvetti. Ah! katso!
— Avaruuden nimessä! Aikoiko tuo kirottu vintiö —
— Seis! Seis! Suuren Kaikkeuden tähden — Rai-Sun oli iskeytynyt käsivarteeni ja riippui siinä epätoivon vimmalla.
— Henkesi ei maksaisi tällä hetkellä suullista ilmaa, oi Lao-Koo. Malta! Malta! Kas noin, mies on tehnyt itselleen suojan tuoreesta lihasta.
Se oli totta. Väliintuloni ei olisi asiaa vähääkään auttanut, sen näin julmurin naamasta. Kuristettuaan onnettoman toverinsa hän kylmäverisesti asetti ruumiin suojakseen ja katseli ympärilleen kuin uutta hyökkäystä toivoen.
— Tämä on veljeyttä! tunsin huulieni höpisevän.
— Sitä veljeyttä, mitä Tai-Jeo ja kaivokset meihin ovat istuttaneet, murisi Rai-Sun. — Oi suuri Lao-Koo, jatkoi hän äänen käydessä käheäksi, — vaikkapa tuo sikermä uskoisi, että huomenna kukistat Tai-Jeon ja että punaisille siitä koituu ikuinen onni, niin yhtäkaikki jos tuohon joukkoon kätesi tällä hetkellä pistät, nostaa se ruumiisi auringon käristettäväksi, jopa innostuneenakin.
— Koirat!
— Sinun äänesi sanoo pahaa. Katso! Hän on tehnyt toisen vainajan. Kukapa voi sanoa, mikä noista yön viipeeseen kestää.