— Kun aurinko nousee, vedämme ne yllemme. Niistä tosin tihkuu rasva, mutta se ei ole meidän rasvaamme. Ja jos keuhkomme kestävät helteen —
Minä ymmärsin.
— Ja jolleivät?
Rai-Sun teki eleen, jossa ei ollut väärinkäsityksen varaa.
— Ja kuitenkin — Tai-Mill eli täällä kolme nousua. Mutta hänen ihonsa oli jo ruvella, niin että kylkiluut halkeamista paistoivat.
— Ja hän kuoli tänne?
— Tai-Mill? Ei. Vartijat löysivät hänen jäännöksensä muurin ulkopuolelta. Hän oli tehnyt sen, missä sinä epäonnistuit.
Rai-Sun hymyili katkeraa hymyään ja osoitti vastapäiseen nurkkaukseen.
— Katso! sanoi hän. — Nyt se alkaa. Taistelu elämästä. Näetkö? Tuo mies antaisi tappaa itsensä — kuoleman pelosta.
Ja tosiaankin: vankka mies oli anastanut varjopaikan kahden ruumiin ja heikomman toverinsa takana; puolikymmentä muuta oli kauhun valtaamana käynyt hänen kimppuunsa, ja jokainen isku oli hirvittävä. Mutta mies piti paikkansa. Auringon paahde höyrytti heidän hikeään, ja kuuma henkäys painui meidänkin siimekseemme.