— Bei-Woo on kolmannen osaston silmä. Ja hän ei ole koskaan voinut unohtaa, että minä kerran voitin hänet ajossa, minä, silkka orja.
Hänen sisunsa kuohui.
Tartuin hänen käteensä. Siinä oli osaksi mykkää anteeksipyyntöä.
— Rai-Sun, sanoin, — eikö ole mitään keinoa?
— Sinä koetit ainoata mahdollista, naurahti hän. — Jos olisit harjalle päässyt, olisit taittanut niskasi pudotessasi viidenviidettä sylen kuiluun; nyt pääsit julmalla kuperkeikalla. Sylenkin verran korkeammalta olisi juoksuhihnan kiihtyvä vauhti paiskannut ruumiisi mäsäksi. Ja tosin se olisikin ollut helpotus. Muuriharjan tapasi punainen valokieleke.
— Lao-Koo! kiirehti Rai-Sun. — Tämä kulmaus on turvallisin. Päivä nousee.
Hän nilkutti luotani ja palasi hinaten raajoista kahta ruumista.
— Odota! sanoi hän uudelleen kadoten hämyyn. Ja jälleen hän palasi kahden, ruumiin keralla.
— Mitä näillä? sanoin väristen.
— Ainoa keino, huohotti hän pois rientäen. Auringon säteiden lipuessa läntisen muurin harjaa pitkin, hän lopetti innoittavan hommansa. Ruumiita oli jo toistakymmentä, niiden joukossa sekin, jolta äsken olin jalan riistänyt. Hän latoi ne pinoon kahden puolen nurkkausta ja viittasi maahan.