— Entä sinä? sanoin auringon terää vältellen.
— Minä? — minä elän tämän päivän, ehkä toisenkin.
— Kaksi — kuusitoista, kertasi pasuuna.
— Mene, Lao-Koo. Suuri Kaikkeus on sinua armahtanut.
Tartuin Rai-Sunin käteen. Hänen silmänsä loistivat kummasti.
— Ilman sinua en mene, sanoin raastaen hänet vankilan reunalle. — Jos Tai-Jeo on antanut armon minulle —
Aurinko häikäisi silmäni. Pasuuna korotti vielä kerran äänensä. Ja Rai-Sunin huulilta pääsi kuin nyyhkytys.
— Mene! tunsin hänen sanovan, ja hänen nyrkkinsä putosi raskaana pääkuoreeni.
Seinä ummistui ylleni, ja minä painuin alas syvyyteen —
* * * * *