— Hän on saanut pureman, sanoi ääni.
— Herättäkää hänet.
— Sitokaa ensin.
— Pelkäätkö orjan ikeniä? Onhan sinulla tankosi. — Ei. Häntä ei saa vielä tappaa!
Tuo viimeinen oli naisen ääni. Tuttu ääni. Niin, hänhän se oli, Hao-Kea. Ja hän lojui lasimaisen verhon takana, ympärillään nuorten tanssijain ketju.
Tunsin nilkoissani kovaa puristusta. Ympärilläni hääräsi kolme miestä, ja sivummalla hoiteli neljäs polttotankoa.
— Hän herää! virkahti viimemainittu valppain silmin.
Ponnistauduin jaloilleni, mutta omituinen raukeus kompastutti minut kahleisiini. Hao-Kean kaunis pää kurottautui lähemmäksi.
— Lao-Koo, sanoi hän, — sinä et tahtonut. Lupasin sinulle rangaistuksen ennen auringon nousua, mutta nyt olen päättänyt antaa sinulle armon hetken: sinä saat nähdä oman kätesi halaavan rintoja, jotka kammioni hohteessa pyyteeseen jätit. Oa-Jao! Irroita orjan oikea käsi!
Hao-Kean himokkaasta katseesta sen vasta oikein jaksoin käsittää. Ja apurien tarttuessa käsivarteeni tiesin, että minun piti pysyä jaloillani.