— Kerro, Tai-Joon! sanoin kiihkeästi. — Kerro enemmän!
Mutta kun kohotin katseeni uinuvasta lapsesta, jonka jäsenet vapisivat koneen salaperäisestä voimasta, huomasinkin, että Tai-Joon oli paneutunut vuoteelleen. Näin kasvojen pinnistyneen tiukkaan ilmeettömyyteen ja havaitsin silmien vielä siirtelehtivän ummistettujen luomien alla. Hetken kuluttua ruumis makasi liikkumattomana, tuskin hengitystäkään huomasi, ja jostakin kuului epämääräinen hiiskahdus, sitten selkeä ääni:
— Minäkin tahdon nähdä sinut hengessä.
— Tai-Joon! sanoin.
— Niin, Tai-Joon, kuului eteeni ilmestyneestä usvaoliosta. — Ah, tule! Katso!
Vilkaisin epäilevästi liikkumattomaan ruumiiseen ja sitten tunsin kuin väkisin pyrkiväni usvaolion perästä kattoaukkoa kohti.
Suuri Jumala! Eteeni aukeni savunkirkas taivas. Ei pilvenhattarakaan särkenyt sen hopeanhohtavaa sineä. Mutta sensijaan halkaisi ilmaa rivi tummia pisteitä, jotka suorassa linjassa huimaa vauhtia kiitivät eteenpäin.
Seurasimme kiitävän pistelinjan kulkua, kunnes se painui kaukaisen kukkulajonon taakse.
— Kirottuja! murisi Tai-Joon.
— Mitä? Ne eivät siis olleetkaan lintuja?