— Lintuja! — Hän naurahti. — Ah! tarkoitat noita muinaisia lentäviä eläimiä. Ei, tämän kauden ihminen ei niitä tunne. Tuo oli Morris-Jeon armoton lähetystö, "kuolon enkelit", kuten niitä nimitetään. Suuri Kaikkeus varjelkoon Neljättä piiriä.
— Mitä he tekevät? Surmaavatko?
— Surmaavat tai syytävät iankaikkiseen pimeyteen, joka on surmaa pahempi. Missäkö? Tuolla syvemmällä kuin Suuren veden pohja. Siellä tuhannet sortuvat Morris-Jeolle herkkua kaivaessaan, isät ja pojat, äidit ja tyttäret, heittävät henkensä herransa huulia hivelläkseen. Sieltä on lähtöisin kuuluisa Tshung-Kingin valkoinen metallikin, jonka joka hitunen on onnettomain hengillä lunastettu. — Ei, ei siihen aina syytä tarvita. Väenpuute siellä alhaalla on riittävä aihe. Tahi — jos joku poloinen ei ole löytänyt yöyrttejä tarpeeksi, jos joku äiti ei tahdo erota tyttärestään, joku mies naisestaan, joku kaunotar neitseydestään, kaivoksiin heidät häädetään, syvälle maan alle syydetään.
— Morris-Jeoko häätää?
— Morris-Jeo. Neljännen piirin kirous on sen punainen metalli. Jos koskaan taivaankappale on kirousta osakseen saanut, on muinainen Kuu sen sekä saanut että ansainnut. "Miksi se kirottu juuri meidän piiriimme singahti?" on Punaisen kielekkeen asujamen alituinen sadatus.
— Mitä sanoit Kuusta? Ja mikä on punainen kieleke?
— Ah! Minä unohdan tyyten, ettet näitä asioita ymmärrä. Mutta niinkuin muinaisesta paljon tiedät, niin tulet nykyisestäkin tietämään.
Ja haltioituneena Tai-Joon teki ylt'ympäri koko taivaanrannan käsittävän eleen. Se kaarsi piiriinsä kellertävät kukkulat ja punaisenruskeat, pohjiltaan tummenevat laaksot, syleili taivaan liepeitä viilettävää sinistä penger jonoa ja kosketti hopeansineen sulautuvaa kuparihohteista horisonttiviivaa. Hän ikäänkuin asetti tarjottimelle jylhän kokonaisuuden, laskien sen jalkojeni juureen.
— Katso! — katso! Siihen aikaan kun Kuu taivaankantta viiletti, ei näköala liene ollut näin suurenmoinen; silloin kun kaukaisen auringon loistoa huuruvaippa vaimensi, ei värisointu liene ollut näin lumoova. Näethän tuon hulmun, joka idässä puolitaivaalle kohoaa — mitä oli rusko, mitä senaikuinen tähtiradan valo tämän rinnalla? Ja nousuun on vielä lähes kaksi hetkeä.
Näky oli suurenmoinen: mitä kaukaisin, hammaslaitainen vuorijono suli kokonaan leimuavaan punakeltaiseen lieskaan, siellä täällä suihkahtivat hehkuvat kielet kuin kilpaa keskitaivasta tavoitellen, valaen kukkuloille välkkyvää valoa ja syventäen rotkojen varjoja.