— Ja kuitenkin, — Tai-Suan naurahti jollekin lisäväitteelle, — tullaksemme Venuksen tuhokehään on meillä tarkkojen laskujen mukaan vielä yli kolmetoistatuhatta kierrosta. — Tuota onnetonta. Hän saattaa minut levottomaksi, noilla huolestuneilla arveluillaan. Jos kohta olenkin jo kauan pannut merkille hänen hermostuneen herkkyytensä, en kuitenkaan saata uskoa, että hän olisi tyhmä. Suuri Kaikkeus! Toisinaan olisin taipuisa jättämään koko huolen Tai-Juangille, jos vain saisin tuon marsilaisen virkaveljeni uskomaan, että hänkin on ikäloppu. — Avaruuden nimessä, luulenpa, että hän vihdoinkin lopettaa —
Tai-Suan tarkkasi viimeisiä värähdyksiä ja huokasi helpottuneena.
— Vai niin! sanoi hän. — Että meidän laskelmamme auringon D-pilkun liikkeistä on puutteellinen! Antaako olan takaa katsoja meille huomautuksia! Hän on mahtanut unohtaa, että meillä on hallussamme kolminkertainen asteittainen sarja sen kaikista pilkuista. Ja toisekseen —
Hän maiskautti suutaan ja leikitteli mietiskellen koneen näppäimellä. Sitten hän naurahti ja alkoi naputtaa.
— Totta totisesti — miten sanookaan Tai-Juang — ensin me suurella vaivalla opetamme pojan puhumaan, ja sitten se tuppaa oikomaan meidän kielenkäyttöämme. Suuri Kaikkeus! Eikö kestänyt neljäkolmatta kierrossataa, ennenkuin sen saimme käsittämään, että leimahduksemme olivat tarkoituksellisia. Eikö kestänyt vielä puolikymmentä kierrossataa, ennenkuin se ymmärsi, että Tshung-Kingin jättiläismäinen kuvakenttä oli rakennettu sille aapiseksi. Muistanpa, että sanottiin suuren Tai-Jacksonin tulleen mielipuoleksi, kun yhdeksänkymmenen kierroksen yhtämittaisen jankutuksen perästä sai marsilaisen tietämään, mikä merkkileimahdus vastasi kuvalaatalla varjoa: ihminen — pieni ihminen — suuri ihminen. Ja vasta kolmensadan kierroksen perästä marsilainen itse kykeni lukemaan satakunta käsitettä laatallamme —
Jokin tärkeä lause sai Tai-Suanin hetkeksi omistamaan koko tarmonsa työhön. Hän teki sen jonkinlaisella hyvänsuovalla isällisyydellä. Ja jatkoi sitten tyytyväisenä:
— Ja kuitenkin piti sen olla heille yhtä selvä kuin muinaiset elävätkuvat verraten suuressa koossa. Käsitteet! — niin, heillä tuntuu vielä olevan veressä eroittamattomina puut, ruohot ja kaikenlaiset eläimet, eivätkä he näytä jaksavan käsittää meidän ihmistemme alastomuutta. Jos ihmisen rumuuden tähden tulisi jotakin kohtaa itsestään peittää, niin pitäisi heidän totisesti kätkeä kasvonsa, ja eritoten käsiensä sormet. Mutta ne paikat he juuri näyttävätkin! — No! Ahaa! He turvautuvat aina lopuksi kuva-aapiseensa. Katsotaanpas!
Hän kiirehti muutaman naputus-sarjan ja syventyi tarkkaamaan selkä kenossa jättiläisputkeen. Tavantakaa hän päästi hyväksyvän huudahduksen, innostui, ja rupesi jälleen ravistelemaan päätään. Lopulta hän nousi, viivähti vielä pari silmänräpäystä putken juurella ja pyörähti sitten pois.
— Harjoitusta! sanoi hän. — Aina vain harjoitusta. Näyttää siltä kuin yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia sen asukkaista opiskelisi tähtitiedettä. Ja meidän pitäisi seurata leikkiä.
— Lao-Koo! sanoi hän hymyillen. — Meidän pitäisi päästä jonnekin tuonne, Marsin ulkopuolelle. Jospa siellä saisimme pienen jalansijan voidaksemme tarkata Jupiter-jättiläistä! Kas siinä kiertotähti, jolle meidän pitäisi voida viedä nykyiset ennätyksemme! Ah! Miten suuren loikkauksen tekisimmekään tuohon pohjattomaan Avaruuteen! — Suuri Kaikkeus! Yhden ainoan vian olen järjestelmässäsi huomannut, ja se on se: mikset anna ennätyksen kulkea sisimmältä planeetalta aina ulompaan? Merkuriuksen kokemusten Venukselle, siitä Maan ja Marsin yli Jupiterille, Neptunukselle — aina Hamatalle ja Tai-Kingille saakka. Mutta Kaikkeuden tuomio on tämä: — tuhoutukoon kukin ennätyksineen; tehköön seuraaja saman työn! Merkurius meni; Venus teki samoin; parinkymmenen kierrostuhannen perästä sanotaan Marsilla ja pienillä kiertolaisilla: "Kun Maa syöksyi Aurinkoon —"