Minä värisin.
— Ja Tai-Mara ei tee sitä ilman riittävää aihetta, päätti Tai-Suan.
— Isä! Minä luulin hänen sinun huoneessasi olevan turvassa.
— See-Sea, lapseni. Minun huoneessani hän on turvassa. Mutta se ei estä Tai-Maran mielenkiintoa kasvamasta. Ja kuka sen kerran on herättänyt —
— Ah! Hän vaani suurta Tai-Milliä seitsemänviidettä kierrosta! Ja sitten —
See-Sean ääni tyrehtyi nyyhkytykseen.
Minun sisässäni oli alkanut kuohua. Ja nyt, nähdessäni tuon jumalaisen vartalon itkun täristämänä, tunsin voimieni riittävän uhkayrityksiin. Olisipa suuri Tai-Mara nyt ollut tuossa edessäni, olisin kiertänyt hänen viheliäisen kallonsa kolmetoista kierrosta vastapäivään ja joka kierroksella muistuttanut hänelle Tai-Milliä.
Mutta Tai-Mara ei ollut siinä. Sensijaan näin See-Sean nytkyvien olkapäiden yli vanhuksen kasvot: säälin pohjalla niissä kuvastui syvä levottomuus.
— Tai-Suan, sanoin äkillisen ajatuksen keventämänä, — Tai-Maralla ei ole täällä enää mitään tekemistä: minä lähden kaivoksiin. —
Kuinka jalo tämä päätökseni olikaan, sen toimeenpanemisesta olisin tuskin voinut kerskata, ellei kohtalo Tai-Maran ja Tai-Simonin kaksoishahmossa olisi auttanut minua siinä. See-Sean katseesta luin, että olin antamaisillani kuoliniskun sille lemmenkaipuulle, mikä häntä oli tähän huolitteluun kannustanut; ja Tai-Suanin sanat vakuuttivat alinomaa, että päätökseni oli ajattelematon.