Tai-Simonin komean nenän ympärillä puikkelehti neuvoton makeus.
— Suuri Tai-Suan, löpisi hän käsiään hykerrellen, — nämä kahdeksan nousua maksavat suurelle Tai-Jeolle tonnin metallia. Minun velvollisuuteni on valvoa suuren Tai-Jeon sadanneksia —
— Olet sen kuullut, suuri Tai-Suan, avusti Tai-Mara kärkkäästi. — Aika on täpärällä. — Lao-Koo, Pao-Laon sikiö, astu esiin!
— Minä jätän valituksen suurelle Tai-Jeolle! kuulin vanhuksen sanovan.
— Ja minä, Tai-Mara, vastaan sinun valitukseesi valituksella. Tai-Maran mahti ei ole vielä vanhuuden panema. — Polttajat!
Uskon, ettei kukaan heistä sitä odottanut. Parilla loikkauksella olin vapauttanut vanhuksen kiusallisesta velvollisuudestaan, ja ennenkuin Tai-Maran myrkyllisen vihjauksen synnyttämä hymy oli kadonnut hänen kasvoiltaan, läimähti käteni raskaana hänen virnailevalle suulleen.
— Tai-Suan, sanoin ylpeästi, — minä en ole saanut sinua muuten kiittää, mutta minä olen ainakin maksanut sinua kohdanneen solvauksen. — Suuri, raukkamainen Tai-Simon, lähetä minut nyt kaivoksiin.
Hämmästyneiden polttajain kireässä piirissä nautin kätteni työstä. Suuri Tai-Mara, orjien hirmu, makasi siinä selällään, veristävin huulin henkeään haukkoen.
Itse Tai-Suan vapisi; ja putki-jättiläisen takaa vilahti See-Sean säikähtynyt silmäpari.
Kotvan ajan vallitsi sanaton hämminki. Sitten Tai-Mara nousi ja polttajain tangot ojentuivat valmiina minua kohti. Suljin silmäni, mutta ne avautuivat väkisin.