Meitä oli kymmenkunta lentotuolia, alun kolmattakymmentä orjaa. Silmät liikkumattomaan avaruuteen tähdättyinä tuntui matka loputtomalta, mutta auringon lieskan heittäessä ensimmäisiä kielekkeitään taivaanlaelle, laskeuduimme Neljännen Piirin mantereelle.
Lentäjäin huudot ja koneen säännötön hypähtely olivat sen enteenä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä luisuimme aukkoon, joka supisti taivaan pienoiseksi läikäksi.
Nyt sekin oli hävinnyt.
Ruumiini ei ottanut uskoakseen, että kapalolanka oli irroitettu. Suurella vaivalla sai polttajan töytäisy jalkani vireille. Ja vielä puutunein käsin seisoin jonossa kolminkertaisten polttotankorivien välissä, loitolta katsellen Tai-Lanen, kaivoksien hirmuvaltiaan, lapsellisen riutunutta naamaa.
— Neljä tonnia, kuului juuri hänen vielä lapsellisempi äänensä sanovan jonon etunenässä seisovalle, pienelle naisparalle.
Minua puistatti. Eikö ennen muinoinkin puhuttu suurista roistoista, joilla oli enkelimäiset kasvot?
Askel askeleelta hupeni jono, ja joka tonnimäärän langettua loittoni epätoivoinen olento kolmen polttajan välissä taustalla ammottavaan mustaan käytävään.
— Kymmenen tonnia, sanoi ääni jälleen ja minun etumieheni hävisi käytävää kohti.
Tai-Lane kohotti katseensa.
— Orja Lao-Koo, 2-16-763, sanoi lentueen johtaja yksitoikkoisesti.