Tai-Lane viittasi. Muuan toinen kohotti käsivarttani.
— 2-16-763, kertasi hän.
Tai-Lanen pää katosi vielä kerran kontaktikoneen hattuun. Sitten hänen utelias katseensa silmäsi minua päästä jalkoihin.
— 2-16-763, sanoi hän kerran pari silmiään räpäyttäen. — Kaksikymmentä tonnia.
Kävi kohahdus tuossa kolkossa huoneessa. Kaksinkertainen vartiosto asettui ympärilleni ja koneellisesti astuin ammottavaa aukkoa kohti.
— Odota! sanoi Tai-Lanen ääni.
Hän astui luokseni, tunnusteli käsiäni, jalkojani ja rintalihaksiani, kasvoissansa ilme, jota hänen luisevan runkonsa nojalla en ihmetellyt. Ottipa hän perin julkealla tavalla katsoakseen silmiinikin. Mutta liekö niiden ilmeessä kuvastunut kova haluni saada havainnollisesti näyttää hänelle lihasteni kelpoisuutta, sillä hän peräytyi äkkiä ja tyytyi turvalliselta paikaltaan luomaan jälkeeni ihmettelevän silmäyksen.
Pimeä käytävä teki tukahduttavan vaikutuksen. Joka askeleella kuvitteli kompastuvansa pohjattomaan kuiluun. Käytävän toisessa päässä häämötti heikko valo, jossa liikuskeli joitakin varjoja.
Se oli tyrmä, jossa tapasin äskeiset toverini. Sinne tullessani se oli jo täpösen täynnä, mutta siitä huolimatta mahtui tuohon kahden miehen-mitan neliöön vielä kymmenkunta onnetonta, ja naisten parkuessa seinä vihdoin erotti meidät vartijoista.
Pilkkopimeä vankilamme kiisi huimaa vauhtia alaspäin.