— No niin, Shi-Kai. Puolitoista hetkeä ennen viime laskua tämä sama käsi iski suuren Tai-Maran verisin suin maahan.
Seurasi kohahdus kansassa, korviasärkevä meteli ja hillitön sanakiista. Shi-Kai makasi allani kuin polttotangon tapaamana.
— Se on totta! erottui vihdoin ääni joukosta. — Vartijat puhelivat siitä matkalla. Sanoivat sen tapahtuneen Tieteen palatsissa —
Enempää en kuullut. Kovaääninen väittely ylitti puhujan äänen, ja silmänräpäyksen varomattomuus salli Shi-Kain tempautua otteestani. Hyvin tähdätty isku sydänalaani pani minut hetkeksi haukkoilemaan henkeäni, mutta silmänräpäystä myöhemmin keskitin voimani ruhjovaan lyöntiin, jonka päällisenä pontena oli vihdoinkin puhjennut kiukku.
En tiennyt, mihin se osui; mutta Shi-Kai kaatui. Ja sen tiesin, ettei tarvinnut hänen käsiään kahlita.
— Toverit! huusin hillittömän kohinan läpi. - Shi-Kai ei enää määrää mitään. Poimikaa sieltä, mistä parhaiten metallia löydätte.
— Onko hän kuollut? kuului huutoja. Tunnustelin jättiläisen sydäntä.
— Shi-Kai elää, huusin, — mutta hän ei elä tarpeeksi häiritäkseen työtänne.
Astuin askeleen väkijoukkoa kohti. Se päästi äänekkään ihastuksen mylvinän. Ja itserakkauttani hiveli sen sydämellinen sävy.
Holvin kynnyställä hipaisi käsivarttani äänetön olento. Hämärästi luulin näkeväni sen ääriviivat. Käteeni osui hentoinen vyötärö.