Feo-Fan! En epäillyt tämän suorasukaisen miehen ystävyyttä, mutta olinhan ollut täällä vasta muutaman nousun. Ja kukapa tiesi, oliko Shi-Kai jo voitettu vaiko vain masennettu.
Yhdeksännen päivän laskussa sai jälkimäinen otaksumani jonkun verran tukea. Shi-Kai ilmaantui valopatsaaseen entistä ehompana eikä enää palannutkaan suoraa päätä lepopaikalleen. Omalle huudolleni mennessäni näin hänen seisovan piirin sisälaidassa, ja vaikken sitten silmäini soettua enää häntä nähnytkään, aavistin silti hänen läsnäolonsa.
Tuokioksi unohdin hänet, kun La-Lin huuto salli minun ihailla tuota suloista olentoa. Tämä hetki oli nautinto, jonka vuoksi saattoi nousun kerrallaan tässä helvetissä elää. Ja itsekkyydessäni minä kiitin suurta Kaikkeutta siitä, että La-Li oli yksi niistä harvoista, joita pasuuna joka laskussa muisti. Shi-Kai, minä ja muuan vanhus, Ka-Hara, olimme siinä hänen vertaisiaan.
Pasuunan vielä raikuessa erosin kerhosta ja tein tavanmukaisen kierrokseni sen ympäri. Itse mielestäni tein sen aina saadakseni hitusen liikuntoa, mutta todellisuudessa toivoin kohtaavani La-Lin.
Häntä en nytkään kohdannut. Sensijaan, tullessani louhokselle, jonka räjähdyskone eilen oli pöyhinyt antavaksi, näin etupäähän päästämieni naisten ja vanhusten saamattomina vetäytyneen tukihäkin nurkkaukseen.
— Nartut! kuulin tutun äänen karjuvan. — Kuka on antanut teille luvan poimia nyrkinmöhkäleitä! Luuletteko minun penkovan soraa teidän hikenne hajussa! Ulos! Lunarian piina! — Kolme miehenmittaa minun kantapäistäni on teidän paikkanne! —
— Se oli Lao-Koo! änkytti joku. — Emme me!— Se oli Lao-Koo —
— Se on Lao-Koo! katkaisin kiivaasti. — Onko sinulla, Shi-Kai, jotakin muistuttamista?
Sora leimahti jättiläisen jalkain juuressa. Olin varma siitä, ettei hän odottanut minun tulevan.
Muutaman silmänräpäyksen vallitsi syvä hiljaisuus. Olin pysähtynyt askeleen päähän hänestä.