— Ja Ka-Hara sanoi —, aloitti Feo-Fan. Mutta minä en kuunnellut häntä enää. Hänessä istui vielä Shi-Kain mahti, ja sen karkoittamiseksi ei kannattanut uhrata suullistakaan ravintoa.
Pasuunan ääni törähti, ja ruokaletkut luisuivat käsistämme.
— Kas niin, sanoin kylläisenä, — nyt jäit varmaankin liian vähälle. Mitä sanoi Ka-Hara?
— Hän sanoi kuulleensa Shi-Kain murisseen —
— Sen kuulin minäkin.
— Murinan, niin. — Feo-Fanin äänessä oli paheksumista. — Mutta mitä hän murisi, sitä sinä et kuullut.
— Sano se sitten.
Tavanmukainen mylvinä oli taasen kohonnut korviasärkeväksi, sillä ravinnosta osattomiksi jääneiden luku oli joka päivä suuri. Feo-Fan kurottautui korvaani ja kuiskasi keuhkojensa koko voimalla:
— Shi-Kai oli sanonut: "Lunarian piina! Sinä lähetät minut muuanne. No hyvä, sinä narttujen hien haistaja, minä luulen löytäneeni sinussa hermokeskiön, joka on tarpeeksi arka —"
— Ja sitten?