Ruokailuneljänneksellä tuli Feo-Fan samalle letkustolle. Kaivoksen väki, joka oli ottanut tavakseen tiedoittaa toisilleen, missä milloinkin oli, oli äskeisen tapahtuman vuoksi vieläkin suurisuisempi; ja niin ollen oli ystäväni helppo tehdä se, mikä minulle olisi ollut tuiki mahdotonta.
— Lao-Koo, sanoi hän ruokahalun tyyntyessä, — kuulin, että Shi-Kai oli jälleen saanut selkäänsä.
— Entäpä sitten, vastasin vastahakoisesti.
— Ka-Hara näki hänen pitelevän nivusiaan. Hymähdin jotakin. Tämä kaivoksen neste ei ollut maukasta, mutta se oli ravitsevaa, ja minä olin päättänyt aina käyttää hyväkseni koko neljänneksen. Mutta Feo-Fan vetäytyi lähemmäksi.
— Lao-Koo! kuiskasi hän. — Se ei merkitse hyvää. Shi-Kain tapaista ei ole lähteä taistelupaikalta hävinneenä ja silti omin jaloin.
— Hän on huomannut sen parhaaksi, tokaisin.
— Niin kai. Ja silloin se merkitsee, että hänellä on jotakin mielessä.
— Uusi selkäsauna.
— Elä naura, Lao-Koo. Sinä olet viisas ja väkevä. Mutta hän on viekas.
Minä imin ahkeraan.