Enempää en kyennyt sanomaan. Ja olihan siinäkin tarpeeksi. — Vaistomaisesti tein liikkeen ikäänkuin vetäytyäkseni maa-aukon turviin, sillä valtava, täplikkäänpunainen, liekehtivälaitainen aurinko paahtoi täydellä terällään ja kumpujen rinteillä alkoi kellanruskea maa hehkua ja savuta.
— Ei se meitä kärvennä, tyynnytteli Tai-Joon. — Mutta varjelkoon Kaikkeus sitä, joka auringon noustua aukealla viipyy. Viime loppukierroksella Morris-Jeo paistatti tusinan miehiä yksitellen vajaassa neljänneshetkessä, ja se tapahtui Austriassa viiden viidettä asteen leveydellä. Täällä häipyisi ruumisparka silmänräpäyksessä höyryksi.
— Mutta miten voi ihminen täällä elää?
— Täällä! Oi henki, täällä me olemme ainoat asujamet. Jollei meillä tuolla alhaalla olisi erinomaisia jäähdytyskoneita, emme eläisi kahta nousua. Sillä me olemme juuri polttopiirissä, jossa aurinko paahtaa luotisuoraan.
— Päiväntasaajalla?
— Niin sitä silloin nimitettiin, kun vielä puhuttiin kravun ja kauriin kääntöpiireistä. Mutta nyt on akseli palannut kolmenkolmatta asteen kaltevuudestaan ja pallo kierii uraansa —
— Kuin keilapallo?
— Kuin mikä? — Ja selitystä odottamatta Tai-Joon äkkiä huudahti: — Ah, suuri Kaikkeus! Äärettömän Avaruuden nimessä! Sinun ruumiisi — ruumiisi —
— Minun ruumiini!
Hämmästyneenä seurasin häntä maanalaiseen komeroon. Tiesin hänen palanneen lepäävään ruumiiseensa ja aloin odottaa silmäluomien avautumista. Mutta samassa minun pälkähti mieleeni, että minun oli nälkä, sietämättömän nälkä.