— Tai-Joon! kivahdin kuin jostakin ilkeästä pilasta suoriuduttuani. — Sinähän olet puhunut pötyä tarpeeksi. Nyt minä tahdon ruokaa ja juomaa, paljon ruokaa ja juomaa. Sitten saat selittää tämän kummallisen unen.
— Unen! höpisi mies räpyttäen silmiään ja ponnahtaen istualleen. — Kunpa se olisikin vain unta! Suuri armias Kaikkeus! Minä unohdin, että Millin kehityskone teki työtään ilman riittävää raaka-ainetta. Sehän olisi samaa kuin valmistaa kilosta yöyrttejä kaksi kiloa ihmisenlihaa.
Ja Tai-Joon tarttui koneen kampeen, vaimensi sähinän ja hiessä huohottaen kiidätti lapsen hyllyvälle vuoteelle.
— Suuri Kaikkeus! Jos tämä vielä onnistuu, hoki hän kuin rukoillen, — on Tai-Millin keksintö saavuttanut odottamattoman ennätyksen.
— Oi henki, sinä suuri henki, tule takaisin, tule takaisin! — Voi minua onnetonta!
— Tai-Joon! sanoin harmistuneena hänen leperryksestään. — Sanoin äsken, että tahdon ruokaa. Anna lapsen olla. Olen nälkäinen kuin susi, ja sisälmyksiäni polttelee — polttelee — Tai-Joon!
— Oi Joo-Kee! Joo-Kee! parahti hän. — Siksipä juuri! Palaa ruumiiseesi, palaa, palaa, Joo-Kee!
— Vietävän marakatti! Hiiteen mokoma Joo-Keesi! Minä olen kuunnellut lorujasi, nähnyt silmänkääntäjätemppusi ja — ja nyt sanon sinulle, että minä olen Tuomas Enoksson — niin juuri, Tuomas Enoksson — ja että minä tahdon ruokaa!
Ja silloin minä sen huomasin. Vasta vertailu herätti aavistuksen. Olin nostanut käteni tarttuakseni Tai-Joonin laihaan olkapäähän — mutta suuri Jumala, minkä käteni!
Sitä minulla ei lainkaan ollut.