Olin sen jo etukäteen aavistanut: Tarkastusretkillään suuri Tai-Jeo oli keksinyt La-Lin ja ennen nousua oli hänen lähettinsä saapunut La-Lin luokse. Vastustelu ei auttanut; olihan suuren Morris-Jeon himo alhaisen orjan lihaan tälle suuri kunnia.
Mutta La-Lille tämä kunnia oli ollut käsittämätön. Kolmanneksen kierrosta hän oli Tai-Jeon palatsissa viipynyt ja turhaan oli suuren Morris-Jeon liha hänen lihansa syttymistä odotellut. Sillä välin hänen isänsä ja veljensä yhteisestä tuumasta Lao-Koo oli keinotellut itsensä naiselaan ja surmattuaan ylivartijan yrittänyt kuristaa sisarensa.
Yritys epäonnistui. Lao-Koo pääsi pakoon. Kolmen polttajaosaston takaa-ajamana hän varastamallaan koneella pääsi Ontarion jäätikölle asti, jossa Rai-Sunin polttotanko hänet saavutti.
Kiukuissaan Tai-Jeo lähetti La-Lin Kolmannen piirin kuoriaiskaivoksiin ja sieltä vihdoin tähän metallihelvettiin.
— Ja etkö kadu, La-Li? kysyin hänen äänensä helinän vaimettua.
— Mitä katuisin! Tuolla ylhäällä ei minulla enää ole ketään. Lao-Koo on kuollut, isäni Pao-Lao on poltettu. Ja täällä alhaalla, kun väsynyt pääni on soralle painunut, kun korvani ei enää mitään kuule, olen usein nähnyt Lao-Koon ja —
Hänen äänensä sointu oli äkkiä särkynyt, ja käsivarteni tunsi hänen ruumiinsa värinän.
— Jatka! sanoin hiljaa.
Hän vaikeni. Minut valtasi epämääräinen, viehkeä aavistus. Puristin hänen ruumiinsa lähemmäksi ruumistani.
— La-Li! kuiskasin. — Anna minun kuulla äänesi. Miksi tulit minun luokseni nyt, kun tähän asti ole sinua turhaan houkutellut?