Minä pidätin henkeäni. Tämä unelma oli suloinen.
— Lao-Koo, minä olen loitolta nähnyt soran sinkoilevan, valon vavahtelevan. Miksi sinun kätesi on vainonnut Shi-Kaita? Miksi äänesi ajaa nimeäni kaivoksen kaukaisimpiin sokkeloihin?
— La-Li! uskalsin henkäistä. Käteni hapuili pimeään
Armollinen Kaikkeus! Syliini painautui vapise pikku olento, poskeani haki kuumeinen, levoton käsi ja kasvoilleni leyhähti henkäys huokaavasta rinnasta.
— La-Li! sanoin nousten taakkoineni. — Miksi ääneni ajaa nimeäsi läpi kaivoksen kolkkouden! Tule! Sinun louhoksesi kodikkaassa hohteessa tahdon se korvaasi kuiskata!
— Ja myöskin sen — miksi valehdellen kannat veljeni nimeä? helisi rukoileva vaatimus.
— Myöskin sen — La-Li! —
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kun soraseinä viheltää
Hänen kertomuksensa ei ollut pitkä. Vai liekö johtunut siitä, että hänen äänensä helinää siinä korvani juuressa olisin halusta nousupasuunaan asti kuunnellut.