Hän hengitti epätasaisesti. Hänen sisässään aherteli jotakin.
— Kipua, ähisi hän, — kipua — on vain siinä, missä on valitusta. La-Li — oli nainen — eikä valittanut —
— Missä on La-Li? Missä? — Shi-Kai, sinun tulee viedä minut hänen luokseen!
Raivosta hullaantuneena olin ottanut jättiläistä niskasta ja kainaloista ja työnsin häntä edelläni aukkoa kohti. Päähäni ei pälkähtänytkään ajatus, ettei Shi-Kai sitä olisi tiennyt; hänen tuli se tietää ja kulkea sinne minun edelläni.
Kolmisen askelta aukon ulkopuolella hän tupertui maahan. Huulilta kihosi heikko korina ja suoni sykki epätasaisesti.
— La-Li? huusin hänen korvaansa. — Missä on La-Li?
Mutta korahtelu jatkui, ja valtimo kävi vaivoin tuntuvaksi.
Silloin olin kuulevinani hiivintää läheltäni. Tirkistin pimeään ja tarkkasin valitusten vaimenevaa kuoroa. Äskeinen huutoni oli sen tuokioksi melkein mykistyttänyt.
Joku kosketti jalkaani.
— Lao-Koo, kuului heikko äännähdys, — miksi huulesi huutavat minua?